Tiedän muutaman henkilön, jotka eivät voi lukea tekstejäni, koska ne ovat ainoastaan foorumilla, minne täytyisi rekisteröityä. Siispä leikin kerrankin kivaa ja päätin laittaa tämän uusimman tuotokseni myös blogiini. Kuten monet tietävät, kirjoitan ficcejä ja Tokio Hotel -fandomia pitkälti. Tässä oneshotissa esiintyvät julkisuuden henkilöt ovat siis Tom ja Bill Kaulitz, identtiset kaksoset.
Tämä ficci ei ole parhaimmistoani. Kirjoitan tämän vain sen takia, että oli pakko kirjoittaa - muuten olisin räjähtänyt. Ideaakaan ei pohjimmaltaan edes ollut, teksti syntyi kuin itsestään. Mutta yksi hyvä puoli tässä ainakin on: se paljastaa vahvan, omaperäisen kirjoitustyylini, joka on muokkaantunut vuosien varrella.
Title: Mustien ruusujen polulla
Author: Funtion / jemina
Beta: -
Pairing: -
Rating: K-11 (warningsin takia, lol)
Genre: drama, lievä angst, oneshot
Warnings: Siellä on yks kirosana.....
Disclaimer: En omista julkisuuden henkilöitä, en lyriikoita, enkä saanut tai tule saamaan tästä rahaa.
Summary: Niin että joka päivä muistaisit,
Joka päivä koko loppuelämäsi,
Missä teit sen minua koskevan virheen
A/N: Tässä ei ole twincestiä, se on tavallista veljesrakkautta. Voitte ihmetellä jotain seikkoja, mutta vaan siksi, kun ette tiiä mitä tätä kohtausta ennen on tapahtunut - en tiedä mäkään. Billillä on narsistisia piirteitä. Jossette tiiä mikä on narsisti, googlettakaa. Tekstissä esiintyvät lyriikat on Apulannan kappaleesta Viisaus ei asu meissä.
Mustien ruusujen polulla
Joka päivä on taistelemista uutta valoa kohti. Vastakohdat kulkevat käsi kädessä, viha ja rakkaus, kipu ja nautinto. Mä satutan itseäni, mtta jos otan askeleen eteenpäin, kaksi taakse, voin nauttia siitä repivästä kivusta – voin nostaa pääni pystyyn ja kulkea ylpeänä valitsemaani tietä pitkin. Silti musta tuntuu kuin sanat olisivat ilmaakin kevyempää, kuin niillä ei olisi merkitystä pääsi sisällä. Mä sanon tule takaisin, sä lähdet. Mä sanon poistu mun elämästäni, sä laitat meille aamupalaa. Mitä ikinä haluankaan, sitä et anna – toisinpäinkin. Lopulta mä leikin kuollutta, ja sä olet niin helvetin tyytyväinen.
*
Kaunista punaista kastepisaroiden alla, ohut vihreä varsi – klassinen valinta. Elämä on ruusuilla tanssimista, joten miksi jättää ostamatta yksi kimppu jalkojen alle? Välillä kaikki menee hyvin, sitä tuntee pehmeän samettiset ruusunlehdet varpaita kutittamassa, kunnes äkkiäarvaamattomasti tumma piikki iskeytyy ihoon ja tuhoaa kaiken: ei ehkä ikuisesti, mutta niin pitkäksi aikaa, että mieli tekee luovuttaa.
”Näiden tulipunaisten ruusujen uskotaan symboloivan syvää rakkautta. Mahtaa se tyttö, jolle nämä annat, olla oikea Onnettaren suosikki”, ruskeahiuksinen, pitkä naismyyjä sanoi punaiset huulet hymyillen. Mä katselin muitakin kaupassa näkyviä kukkia ja mietin, miksi maailmassa oli olemassa niinkin monta eriväristä ruusua.
”Onko näillä ruusujen väreillä joku symbolinsa?” mä kysyin ihmeissäni ja tuijotin, miten myyjä lopetti ruusukimpun käärimisen, käveli tiskin takaa luokseni ja siirtyi esittelemään muita ruusuja.
”Totta kai. Tämä, keltainen ruusu, voi tarkoittaa kiihkeää rakkautta taikka sitten uskottomuutta ja mustasukkaisuutta”, nainen hymyili ja vilkaisi mua ilmeellä, jota en kyennyt tulkitsemaan – siinä taisi kuitenkin olla ripaus epäilyä.
”Entäs nämä mustat ruusut?” jatkoin ja kosketin ruusun varressa näkyvää terävää piikkiä. Ne kukat olivat varmasti keinotekoisesti tuotettuja. Miten mikään olisi muka voinut olla syntyjään pikimusta, tumma, synkkä, niin aistillinen?
”Ne ovat mielenkiintoisimpia. Mustia kuin orjallinen omistautuminen, sillä aitoa mustaa ruusua on mahdoton tavoittaa”, hän kuiskasi ja astui askeleen lähemmäs mua. Kaupassa kesähellettä viilentävä tuuletin hurisi toisella puolellani.
”Mä taidan vaihtaa noi punaiset mustiin. Kuinka paljon tusina maksaa?”
”Paljon. Mutta ehkä mä voin antaa sulle hieman alennusta.”
Taka-ajatuksien kokoelma alkoi saavuttaa sitä kaunista myyjää, joka ihaili täydellistä, sileää ja ruskettunutta ihoani, mietti, miltä hopeinen rengas huulessani maistui – katkeralta raudaltako? Mä kieltäydyin alennuksesta, maksoin hieman ylimääräistäkin, jotta nainen jättäisi mut lopullisesti rauhaan, ja piilotin kukkakimpun tyhjään, valkoiseen muovipussiin. Leikitään, että mä olin vain ruokaostoksilla.
*
Taivasta hipovan kerrostalon huippu tuntui loputtomalta. Mä olin jäätynyt paikoilleni, nojasin hopeisenharmaata hissin seinämää vasten ja tuijotin kerroksien punaisena vilkkuvia numeroita, jotka vaihtuivat isommiksi aivan liian hitaasti – mulla oli kiire. Ainoa tapa, jolla saisin yli tunnin myöhästymiseni anteeksi, oli se muovipussiin piilotettu ruusukimppu. Billhän rakasti sellaisia hellyydenosoituksia. Hänhän suorastaan kerjäsi niitä yhtä lailla kuin loputonta huomiotakin. Silti musta tuntui, että jokin oli pielessä. Ehkä tällä kertaa mä olisin tarvinnut myös sydämenmuotoisen konvehtirasian, jossa lukisi päällä kliseisesti ’I love you’?
Tosin oli mahdotonta sanoa edes pahvikuoreen kirjoitettuna, että mä rakastin Billiä, kun en rakastanut.
Hissi pysähtyi nytkähtäen ja automaattiovet liukuivat tieltäni pois, paljastaen mulle valkoisen seinän, johon oli maalattu lähes mun pituinen kerroksen numero, seitsemän. Onnenlukumme – takasiko se postiluukusta ripoteltavan palamattoman rakkauden?
Mä astuin sisään suden luolaan, kun lukko kääntyi ulko-ovessa, ja tiputin avaimeni takaisin hupparini taskuun. Parvekkeen oven ja kaikkien mahdollisien ikkunoiden täytyi olla sepposen selällään, sillä ovi paukahti takanani kiinni ilman, että kukaan koski siihen. Mä tuijotin eteeni lamaantuneena - saatoin erehtyä. Ehkä tuulella ei ollutkaan osaa eikä arpaa oven toimintaan. Ehkä Billin syvästi loukkaantunut, vihainen ja sisältä murtunut katse oli saanut voimat valtaansa ja elottomat esineetkin tottelivat hänen käskyjään peläten henkikultansa puolesta.
”Sä olet myöhässä”, Bill sanoi pettyneenä. Mä nyökkäsin hyväksyen totuuden, kaivoin muovipussista ruusukimpun ja ojensin sen veljelleni.
”Anteeksi”, mä pyysin ja mieleni teki polvistua kuin ritari prinsessansa eteen. Bill nappasi kädestäni kukat sekä muovipussin. Hän tuijotti mua halveksuen, työnsi ruusut takaisin pussiin, piteli sitä kädessään, kunnes tiputti sen maahan ja kääntyi lähteäkseen. Mä tuijotin maahan kaatunutta muovipussia, jonka sisältä muutama ruusu oli löytänyt tiensä vapauteen. Mustat terälehdet kuihtuivat matolle ja piikit rikkoivat kaiken pyhän.
Antaisin anteeksi
jollen heikolta näyttäisi
Sun kärsivän tahtoisin
Bill jätti mut seisomaan keskelle eteistä, ypöyksin. Teollaan hän oli kertonut, että joskus kukoistanut rakkautemme oli samanarvoista kuin ne ruusut. Hetkellisiä, kuihtuvia, kuolevia. Ne tarvitsisivat vettä tai ne eivät säilyisi hengissä päivääkään pidempää.
Mä poimin kukat matolta, kurottauduin tiskikaapin ylähyllyltä nappaamaan keltaisen maljakon, laskin siihen vettä ja hieman sokeria, kukilla olisi pian hyvä olla. Leikkasin ruusujen varresta palan pois ja upotin ne syvälle maljakkoon. Voisinko korjata loputkin ongelmani antamalla niille uuden alun, päästämällä ne lentämään vapaana kuin taivaan valkeat linnut?
Mä nostin punttejani ylemmäs ennen kuin vaivauduin kävelemään Billin huoneen oven eteen. Koputin ystävällisesti, mutta sain pelkkää jäätä niskaani – ei vastausta, kuin mua ei olisi ollut olemassakaan. Mä aukaisin oven hitaasti ja astuin uudelleen leijonan kitaan.
"Mä tarkoitin sitä, mitä mä sanoin. Et viitsisi kiukutella tällasesta", mä anelin armoa pääjumalalta, Zeukselta, ja hellyin täysin nähdessäni veljeni kituvat kasvot. Hän kärsi, niin paljon oli tapahtunut viime aikoina, enkä tiennyt minne olin hukannut neulani, jolla voisin ommella kaiken ehjäksi. Lankakin oli ties missä.
"Miksi sä olet tuollainen? Mikset sä voi pitää mistään kiinni mitä me sovitaan?" Bill kysyi ääni väristen ja painoi kämmenet kasvojensa eteen – yrittikö hän peittää kyyneleet? Ruusutkin itkivät. Kastepisaroita, tiedäthän.
"Mä olen edelleen pahoillani", yritin uudestaan onneani, mutta pikemminkin leikin hengelläni. Bill nosti palavan katseensa muhun ja poltti mun sydämeeni uuden reiän, vanhojen viereen. Kuinka kauan tätä kestäisi? Kuinka monta iskua mä olisin valmis vastaanottamaan ennen kuin kaatuisin ilman, että kukaan olisi ottamassa mua kiinni?
”Jätä mut rauhaan.”
Se oli käsky, ei pyyntö. Mä suljin oven kiireenvilkkaa ja tuijotin kauempana näkyvää maljakkoa hymyillen. Sentään mulla oli varastossa tusina kavereita, varmuuden vuoksi, jos Bill ei antaisikaan mulle enää ikinä anteeksi. Mä tiesin, etteivät ruusuni keskustelleet kanssani tai lohduttaneet pahimpina päivinä, mutta ne olisivat aina luonani, kun niin tahdoin. Eivätkä ne ikinä jättäisi mua, ei edes kuolemansa jälkeen. Ei, vaikka kaikki muu arvokas tuhoutuisi.
Kun alta murtuu katu,
Terävät reunat voidaan pyöristää,
Ettei jalkoihin satu
Mut sitä ei voi kiistää, ettei se oo
Hajonnut jo
*~*~*
A/N2: Miettikää kahdesti ennen kuin päättelette mistä tämä kertoo. Kyse ei suinkaan ole siitä, että Bill olisi suuttunut Tomille kun hän saapu kotiin reilun tunnin myöhässä. Luuletteko oikeesti muka, että mä kirjottasin sellasesta? Tällä on syvempi ulottuvuus. Saa nähdä kuinka moni pääsee sinne asti.
Ps. Arvatkaa mikä musta on parasta? Selittää ummet ja lammet alussa kaikkea turhaa jolla ei oo mitään merkitystä ja sitten kun ihmiset luulee, et ficin idea paljastuu - pam, teksti loppuu. :::: D
